"Mut syötkö sä kunnolla?" "En oikeestaa ...", katsahdin tyttöä tämän sanoessa tuon. "Kuin paljon syöt?" Tyttö pysyi hiljaa. "Oona menisitkö ulos hetkeksi?", ei tulisi kuuloonkaan, en jättäisi häntä yksin, mutta hän katsoi minua rohkaisevasti. Nousin ylös vilkaisten terveydenhoitajaa ja loin vielä katseen tyttöön, ennen kun suljin oven. Vajosin lattialle ja käskin itseni hengittää. Ahdistus jättää hänet sinne yksin kasvoi koko ajan. Mitä jos hän ei pärjää yksin? Mitä jos hän ei kerro totuutta? Nousin ylös jonkun muun tullessa odotushuoneeseen. Katsoi itseäni peilistä, olin aivan kalpea ja silmäni olivat punaiset ja kostuneet. Ei tämän näin pitänyt mennä...
... "No mitä se sano?" "Soittaa porukoille", tytön kasvot olivat itkemisestä punaiset ja meikit levinneet. "Ja laitto lähetteen sihtiin." Tämä tieto sai minut hätkähtämään. Sihti ... Pidin ilmeeni normaalina ja taistelin kaikin voimin itkua vastaan, täytyi pysyä vahvana. Hänen vuokseen. "Mut kyl sä tuut kulta selvii", halasin tyttöä ja katsahdin häneen vielä kerran ennenkuin astuin luokkaan.
Muut tekivät tehväviä, minä tuijotin vihon tyhjää sivua. Opettaja sanoi jotain, mistä en saanut selvää. Taistelin edelleen itkua vastaan. Tunti loppuisi kohta... Ryntäsin ensimmäisenä luokasta ulos ja kävelin suoraan kylmälle lumen peittäneelle pihalle. Kävelin kuin horroksessa kotiin, joku taisi huutaa nimeäni matkalla, en ole varma. Taistelen paniikkikohtausta vastaan, on pysyttävä vahvana. "Hän selviää, hän selviää", hoen itselleni. Hän selviää, jos ei toista samoja virheitä kuin minä. Valehtelu ja hoidon kesken jättö. Varmistan että hän ei tee sitä. Haluan auttaa, mutta en tiedä miten.
Kännykkäni piippasi, avasin viestin. "Kiinnostaisko ostaa?" hymyilin ja vastasin viestiin. Minulta puuttui vain viisi euroa. Sen saisi helposti, Taija lainaisi. Saisin rahat hyvissä ajoin ennen neljää. Paras asia koko päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti